Ensimmäinen joulu uudessa kodissa – wau, jotain todella
repäisevää pitää keksiä. Tai todella harrasta. Eh? Sanovat että ensimmäinen
joulu eron jälkeen on kova pala. Raskas. Varsinkin jos ei ole lapset siinä
itsellä. Kauheasti paineita siitä mitä joulun pitäisi olla. Dah.
Joulukuun alussa jo paikallinen martta rääkyi Korson
asemalla aamutuimaan että ota tästä ja Vartiotornin sijaan lykkäsikin
piparipussillisen käteen. Varmuuden vuoksi syötin työpaikalla toisen piparin
ensin työkaverille ja kun hän ei normaalia kummemmin oireillut, niin söin itse
toisen.
Aaton olin kyllä ihan yksikseni: leivoin, kuuntelin
musiikkia, reipas ulkoilulenkki, kuuma sauna, kylmä joulusiideri, hyvää ei-jouluista-syötävää
ja viihdyttävä kirja. Minä en sen enempää tarvitse tai halua. Ei ollut kova pala
eikä yhtään raskasta. Ehkä ovat nämä yleiset normit ja säännöt ja sitten –
minä. Taas väärin tunnettu ja eletty.
No ei se ole vain joulu. Kaikki muukin tunnemaailma on nykyään niin somesäänneltyä.
Joulupäivänä kävin vanhoilla huudeilla Ullanlinnassa
syömässä perinteisemmän jouluaterian. Haikeuttako? Ei oikeastaan. Tunnelma
sielläpäin Helsinkiä on yleensä aina vähän hartaampi, kuin jostain vanhasta
elokuvasta. Ei siellä jouluista ollut, keväistä paremminkin. Aurinko kimalsi
Kaivopuistossa, yöllä satanut vesi Merikadun katukivillä.
Toisaalta Tapaninpäivän aurinko muunsi Korson Ankkapuistonkin ihan hydeparkiksi tai oikeastaan enemmän tuli mieleen se Amsterdamin Vondelpark, jossa kerran hytisin maaliskuussa. Kauneutta kummassakin paikassa - joskaan ei järin jouluista.
Olin luvannut Vantaalle vuorostaan siirtyville lapsilleni
joulukuusen ja joulutortut. Jostain syystä ne tuntuivat olevan kaksi tärkeintä
asiaa. Eivätkä ihan mahdottomia järjestää. Joulukuusi on onneksi kolmesta
osasta + jalasta koottava muovikuusi, niin insinööritaitojen puuttuminen ei
niin haitannut tässä palapeliduunissa. Kun kaivelin vanhoja joulukoristeita
varastosta, löysin aussiystävän joskus lähettämän kokoelman ainoan ehjäksi
jääneen koristeen. Ihana ajatus oikeastaan, muistan hänet aina kun koristelen kuusta. Aussilintunen paraatipaikalle kuuseen, onpahan erilainen. Siellä kai
yleensä on bbq jouluisin.
Aloin miettiä muutenkin ystävyyttä näin jouluna. Joulu on niin
leimallisesti perhejuhla, ja sitähän se on ollut olosuhteiden pakosta minullekin
pitkään. En ole korvaani lotkauttanut ajatukselle, että joku kärsisi
yksinäisistä jouluista. Joka jouluhan siitä puhutaan; vanhukset ovat yksin vanhainkodeissaan,
perheettömät synkistelevät. Vasta kun yksi ystäväni avautui asiasta ja tunsi
oikeasti kärsivänsä yksinäisistä jouluista niin minäkin viimein sain
ajatuksesta jotenkin kiinni. Entä jos ensi jouluna viettäisikin laajennettua
ydinperhejoulua – niin kuin että laajentaisi sen äärettömyyksiin asti. Tai
melkein. Millainen oikeasti olisi kaverijoulu? Jos ei sulkeutuisikaan oman oven taakse niin kuin yleensä. Jos vaikka pyytäisi jonkun käymään. Joulun
päiviä on monta, kai siinä ehtisi saada sekä rauhaisan että sosiaalisen joulun.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että joulu on just sellainen
minkälaiseksi sen tekee: mihin lähtee mukaan ja mihin ei. Ja jos ei ole yhtään
herkällä tuulella niin so what.
