Joulu Vantaalla

Ensimmäinen joulu uudessa kodissa – wau, jotain todella repäisevää pitää keksiä. Tai todella harrasta. Eh? Sanovat että ensimmäinen joulu eron jälkeen on kova pala. Raskas. Varsinkin jos ei ole lapset siinä itsellä. Kauheasti paineita siitä mitä joulun pitäisi olla. Dah.

Joulukuun alussa jo paikallinen martta rääkyi Korson asemalla aamutuimaan että ota tästä ja Vartiotornin sijaan lykkäsikin piparipussillisen käteen. Varmuuden vuoksi syötin työpaikalla toisen piparin ensin työkaverille ja kun hän ei normaalia kummemmin oireillut, niin söin itse toisen.

Aaton olin kyllä ihan yksikseni: leivoin, kuuntelin musiikkia, reipas ulkoilulenkki, kuuma sauna, kylmä joulusiideri, hyvää ei-jouluista-syötävää ja viihdyttävä kirja. Minä en sen enempää tarvitse tai halua. Ei ollut kova pala eikä yhtään raskasta. Ehkä ovat nämä yleiset normit ja säännöt ja sitten – minä. Taas väärin tunnettu ja eletty.

No ei se ole vain joulu. Kaikki muukin tunnemaailma on nykyään niin somesäänneltyä. 

Joulupäivänä kävin vanhoilla huudeilla Ullanlinnassa syömässä perinteisemmän jouluaterian. Haikeuttako? Ei oikeastaan. Tunnelma sielläpäin Helsinkiä on yleensä aina vähän hartaampi, kuin jostain vanhasta elokuvasta. Ei siellä jouluista ollut, keväistä paremminkin. Aurinko kimalsi Kaivopuistossa, yöllä satanut vesi Merikadun katukivillä.

Toisaalta Tapaninpäivän aurinko muunsi Korson Ankkapuistonkin ihan hydeparkiksi tai oikeastaan enemmän tuli mieleen se Amsterdamin Vondelpark, jossa kerran hytisin maaliskuussa. Kauneutta kummassakin paikassa - joskaan ei järin jouluista.

Olin luvannut Vantaalle vuorostaan siirtyville lapsilleni joulukuusen ja joulutortut. Jostain syystä ne tuntuivat olevan kaksi tärkeintä asiaa. Eivätkä ihan mahdottomia järjestää. Joulukuusi on onneksi kolmesta osasta + jalasta koottava muovikuusi, niin insinööritaitojen puuttuminen ei niin haitannut tässä palapeliduunissa. Kun kaivelin vanhoja joulukoristeita varastosta, löysin aussiystävän joskus lähettämän kokoelman ainoan ehjäksi jääneen koristeen. Ihana ajatus oikeastaan, muistan hänet aina kun koristelen kuusta. Aussilintunen paraatipaikalle kuuseen, onpahan erilainen. Siellä kai yleensä on bbq jouluisin.

Aloin miettiä muutenkin ystävyyttä näin jouluna. Joulu on niin leimallisesti perhejuhla, ja sitähän se on ollut olosuhteiden pakosta minullekin pitkään. En ole korvaani lotkauttanut ajatukselle, että joku kärsisi yksinäisistä jouluista. Joka jouluhan siitä puhutaan; vanhukset ovat yksin vanhainkodeissaan, perheettömät synkistelevät. Vasta kun yksi ystäväni avautui asiasta ja tunsi oikeasti kärsivänsä yksinäisistä jouluista niin minäkin viimein sain ajatuksesta jotenkin kiinni. Entä jos ensi jouluna viettäisikin laajennettua ydinperhejoulua – niin kuin että laajentaisi sen äärettömyyksiin asti. Tai melkein. Millainen oikeasti olisi kaverijoulu? Jos ei sulkeutuisikaan oman oven taakse niin kuin yleensä. Jos vaikka pyytäisi jonkun käymään. Joulun päiviä on monta, kai siinä ehtisi saada sekä rauhaisan että sosiaalisen joulun. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että joulu on just sellainen minkälaiseksi sen tekee: mihin lähtee mukaan ja mihin ei. Ja jos ei ole yhtään herkällä tuulella niin so what.

Kuukausi vantaalaisena

- tai ainakin lähes.

Korson ja Koivukylän lisäksi olen ehtinyt tutustua pintapuolisesti myös Tikkurilaan (okei, lähinnä Tikkurilan Hemingwayhin). Ei palvelutarjonta tuoreesta vantaalaisnäkökulmasta mitenkään huono ole ollut. Ensimmäisen merkittävämmän haasteen aiheutti Korson tienoilla kahvilavaje. Jos ja kun aikoo tavata vanhan työkaverinsa kahvikupposen merkeissä, minne mennä? Cafe Korso löytyi pienen maastotiedustelun jälkeen. Mutta: se sulkeutuu jo klo 16! Kaljakuppiloissa kyllä löytyy, mutta jos aikookin vaihteeksi nauttia kahvinsa ilman viskiä?

Ensilumihiutaleita sateli lauantaina 21. marraskuuta, mutta K-juna ei ole toistaiseksi hyytynyt alleni. Lentokenttäjuna on sotkenut kaiken, olen kuullut marmatusta aamuruuhkassa – jossa tietenkin mielenkiintoisinta on salakuunnella muita matkustajia. Ohjausjärjestelmä ei kestä näin montaa junaa – siksi ne ovat aina myöhässä. Hmmm, kuulostaa ihan pätevältä, voihan se näin ollakin. K-juna on noista lähijunista kuitenkin luotettavin, talvellakin, kertoi asiasta paremmin perillä oleva taho. Hyvä kuulla.

Mutta ei tarvitse kulkea juna-asemalta kovinkaan kauas kun ollaan omakotitaloalueella, jossa näyttää ja tuoksuu pitkälti samalta kuin kotona Oulussa. Ja nyt en tarkoita lapsuuttani rikastanutta sellutehtaan tuoksua vaan luonnon tuoksua, multaa ja maata, kasveja, puulämmitteistä saunaa. Ihan kuin Myllyoja ja Kirkkokangas olisi siirretty 550 kilometriä etelämmäs. Löysin jopa metsän puilta.

Olen koko ajan odottanut milloin ahdistus valtaa mielen, olenhan tähänastisessa elämässäni päätynyt siis lopulta vain lähiöstä toiseen, samantuoksuiseenkin. Ja: onhan sentään marraskuu. Mutta. Ei vieläkään. 

Aamukahvilla parvekkeella

Mutta…eihän täältä näy edes meri, parahtaa neito korsolaiselta parvekkeelta.

Ei niin, mutta yhtä kaunis auringonlasku kuin Kaivopuistossakin, uskokaa pois. Tai ehkä se on omanlaisensa, mutta joka tapauksessa vähintään yhtä kaunis.

Ensimmäinen viikko vantaalaisena käsitti lähinnä muuttokuorman roudausta ja purkua. Henkseleitä voi paukuttaa; ihan itse sain tietotekniikkakeskuksen (pöytäkoneena toimiva läppäri lisämonitoreineen yms. lisukkeineen) toimimaan sekä useammankin lampun kattoon asti. Ja kyllä, niihin tulee jopa valo. 

Kermaperseenä pitkään toimineena olen aina onnistunut lykkäämään ne vähän ikävämmät hommat isälle, veljelle, poikaystävälle ja joskus jopa hövelille työkaverille. Et voisitsä tulla laittaan lamput mun kattoon. Mutta nyt näyttää vahvasti siltä että kyllä se onnistuu kun vaan rupeaa. Eikä tarvitse rasittaa silmäluomiakaan turhalla räpsyttelyllä. Työkaluja mulla ei tosin ole. Mitään. Että niiden huonekalujen kokoaminen vaihtoehtoisilla työvälineillä on ollut hieman haastavaa.

Mikä täällä sitten on erilaista. Ilmasto ainakin. Sisäilmasto. Vanhassa kotona oli aina trooppista – siihenkin tottui, että sisällä ei juuri tarvinnut vaatteita. Lämmitystä ei itse pystynyt säätämään. Tai sitten en vain osaa, tässä uudessakaan. Mutta jotenkin tuntuu terveellisemmältä että jatkuvan nakuilun sijasta yöllä oikeasti ovat yösukat tarpeen. Ja yöpaita.

Aamuisin kello soi kuudelta mutta koska alakerran naapuri herää viideltä niin minäkin. Vähän aikaa siinä meni että sain hommattua kahvinkeittimen. Mutta tänä aamuna toteutin yhden unelmistani. Seisoin parvekkeella höyryävän kahvikupillisen kanssa, hörppäsin ja katsoin alkavaa aamua. 

Kohta

Tullessaan pohjoisesta juna puksuttaa Vantaan läpi ennen päätymistään Helsinkiin. Luultavasti pysähdytään Tikkurilassa. Sen jälkeen onkin Pasila, ja sitten liu´umme hiljalleen Töölönlahden ohi, Kansallismuseon siluetti, Finlandia-talon marmorit...ja päätepysäkki. Vantaan kohdalla ei ajattele muuta kuin että kohta ollaan Helsingissä, ei ole enää pitkälti.

Muutin Oulusta Helsinkiin 1998. Opettelin käyttämään metroa. Ensimmäinen kosketukseni Vantaaseen oli Ankkarokki. Silloisen miesystävän kanssa lähdimme huimapäisesti retkelle kauas Korsoon. Ilmainen konsertti, wow. Vaikka olikin jossain hevonkuusessa. Kartasta katsottiin ja lopulta oikeastaan vaan seurattiin massaa. Lähijunissa, minulle oudoissa kulkuvälineissä, oli ahdasta. Ultra Bra heitti keikan. Muistan laulaneeni mukana siitä kuinka leijonat savannilla nukahtaa. Kännykkä ei toiminut ja eksyin miesystävästä. Seuraavana vuonna Ankkarokista tulikin maksullinen.

Nyt 17 vuotta myöhemmin matkustin jälleen vartavasten Korsoon. Räkkärimarketti, Korson räkkärimarketti, oli ainoa jonka kuulin mieleni perukoilta. 

Lumo. Olen siitä kuullut, eikös se ollut aikoinaan jotain uutta. ”Monitoimikeskus LUMO on kulttuurin ja taiteen kohtauspaikka, jossa järjestetään korkeatasoisia kulttuuripalveluja” hehkuttaa nettisivu. No, minä tarvitsen ainakin sen kirjaston.

Vaihdoin Helsingin Energian Vantaan Energiaan. Netintarjoajalle uusi osoite, sähkösopimus ja kotivakuutus uusiksi, muuttofirman ja -laatikoiden tilaus. Homma rupeaa olemaan tekemistä vaille valmis.