Kuukausi vantaalaisena

- tai ainakin lähes.

Korson ja Koivukylän lisäksi olen ehtinyt tutustua pintapuolisesti myös Tikkurilaan (okei, lähinnä Tikkurilan Hemingwayhin). Ei palvelutarjonta tuoreesta vantaalaisnäkökulmasta mitenkään huono ole ollut. Ensimmäisen merkittävämmän haasteen aiheutti Korson tienoilla kahvilavaje. Jos ja kun aikoo tavata vanhan työkaverinsa kahvikupposen merkeissä, minne mennä? Cafe Korso löytyi pienen maastotiedustelun jälkeen. Mutta: se sulkeutuu jo klo 16! Kaljakuppiloissa kyllä löytyy, mutta jos aikookin vaihteeksi nauttia kahvinsa ilman viskiä?

Ensilumihiutaleita sateli lauantaina 21. marraskuuta, mutta K-juna ei ole toistaiseksi hyytynyt alleni. Lentokenttäjuna on sotkenut kaiken, olen kuullut marmatusta aamuruuhkassa – jossa tietenkin mielenkiintoisinta on salakuunnella muita matkustajia. Ohjausjärjestelmä ei kestä näin montaa junaa – siksi ne ovat aina myöhässä. Hmmm, kuulostaa ihan pätevältä, voihan se näin ollakin. K-juna on noista lähijunista kuitenkin luotettavin, talvellakin, kertoi asiasta paremmin perillä oleva taho. Hyvä kuulla.

Mutta ei tarvitse kulkea juna-asemalta kovinkaan kauas kun ollaan omakotitaloalueella, jossa näyttää ja tuoksuu pitkälti samalta kuin kotona Oulussa. Ja nyt en tarkoita lapsuuttani rikastanutta sellutehtaan tuoksua vaan luonnon tuoksua, multaa ja maata, kasveja, puulämmitteistä saunaa. Ihan kuin Myllyoja ja Kirkkokangas olisi siirretty 550 kilometriä etelämmäs. Löysin jopa metsän puilta.

Olen koko ajan odottanut milloin ahdistus valtaa mielen, olenhan tähänastisessa elämässäni päätynyt siis lopulta vain lähiöstä toiseen, samantuoksuiseenkin. Ja: onhan sentään marraskuu. Mutta. Ei vieläkään. 

Aamukahvilla parvekkeella

Mutta…eihän täältä näy edes meri, parahtaa neito korsolaiselta parvekkeelta.

Ei niin, mutta yhtä kaunis auringonlasku kuin Kaivopuistossakin, uskokaa pois. Tai ehkä se on omanlaisensa, mutta joka tapauksessa vähintään yhtä kaunis.

Ensimmäinen viikko vantaalaisena käsitti lähinnä muuttokuorman roudausta ja purkua. Henkseleitä voi paukuttaa; ihan itse sain tietotekniikkakeskuksen (pöytäkoneena toimiva läppäri lisämonitoreineen yms. lisukkeineen) toimimaan sekä useammankin lampun kattoon asti. Ja kyllä, niihin tulee jopa valo. 

Kermaperseenä pitkään toimineena olen aina onnistunut lykkäämään ne vähän ikävämmät hommat isälle, veljelle, poikaystävälle ja joskus jopa hövelille työkaverille. Et voisitsä tulla laittaan lamput mun kattoon. Mutta nyt näyttää vahvasti siltä että kyllä se onnistuu kun vaan rupeaa. Eikä tarvitse rasittaa silmäluomiakaan turhalla räpsyttelyllä. Työkaluja mulla ei tosin ole. Mitään. Että niiden huonekalujen kokoaminen vaihtoehtoisilla työvälineillä on ollut hieman haastavaa.

Mikä täällä sitten on erilaista. Ilmasto ainakin. Sisäilmasto. Vanhassa kotona oli aina trooppista – siihenkin tottui, että sisällä ei juuri tarvinnut vaatteita. Lämmitystä ei itse pystynyt säätämään. Tai sitten en vain osaa, tässä uudessakaan. Mutta jotenkin tuntuu terveellisemmältä että jatkuvan nakuilun sijasta yöllä oikeasti ovat yösukat tarpeen. Ja yöpaita.

Aamuisin kello soi kuudelta mutta koska alakerran naapuri herää viideltä niin minäkin. Vähän aikaa siinä meni että sain hommattua kahvinkeittimen. Mutta tänä aamuna toteutin yhden unelmistani. Seisoin parvekkeella höyryävän kahvikupillisen kanssa, hörppäsin ja katsoin alkavaa aamua.